Töissä voi olla kivaa

Viime vuoden toukokuussa tein yhden tosi hyvän liikkeen. Ehkä jopa parhaan pitkiin aikoihin. Liityin nimittäin Mothers in Business MiBry:een. Kesällä hain vapaaehtoiseksi MiBin valtakunnalliseen visuaaliseen tiimiin ja loppuvuodesta huomasinkin olevani sen homman lisäksi kiinni myös Oulun paikallisosaston viestintävastaavana. Näistä MiB-kuvioista olisi paljonkin sanottavaa, mutta jätän sen vielä tuonnemmaksi.

Tai liittyyhän MiB kovastikin siihen, mitä tässä päivänä muutamana hoksasin. Tajusin nimittäin, että olen ihan huomaamattani oppinut tässä alkuvuoden aikana hirveästi kaikenlaista. Iso kiitos siitä kuuluu juurikin MiBille ja kaikille niille MiBin mahtaville tapahtumille, joissa olen käynyt.

Tänään kävimme Violan kanssa MiBin yritysvierailulla pelifirmaLudoCraftilla. Oma pelikokemukseni rajoittuu aika vahvasti Trivial Pursuitiin ja siihen, että viitisentoista vuotta sitten pelitaktiikkani Tekkenissä oli paukuttaa mahdollisimman nopeasti kaikkia ohjaimen nappuloita ja toivoa parasta. Joskus se toimi, useimmiten ei. Tätä taustaa vasten on ollut jonkinmoinen työ muuttaa omaa ajattelua peleistä ja pelaamisesta enkä varmasti vieläkään ole siinä hommassa ihan ajan tasalla. Yritysvierailulle ilmoittauduin mukaan varmaankin juuri siksi, että halusin laajentaa omaa ajatteluani. Ja kylläpä se laajenikin.

Voisi kuvitella, että pelifirmat tekevät pelejä. Mutta mikä on peli, siinäpä vasta kysymys. LudoCraftin toimitusjohtaja Tony Manninen heitti esimerkkinä pelillisyydestä kauppojen bonusjärjestelmät. Pisteitähän niissä kerätään, ihan samalla tavalla kuin peleissä. Pelillistäminen on ihan arkipäivää myös esimerkiksi kouluissa oppimisen tehostajana.

Lienee itsestään selvää, että pelifirmassa ei päivystetä virastotyöaikojen mukaan. LudoCraftin ja Mannisen ideologia on se, että työntekijät saavat tehdä hommia silloin, kun se itselle parhaiten sopii. Toki tiimityö huomioon ottaen. Manninen ihmettelikin sitä, miten monilla yrityksillä on edelleen varaa noudattaa tiukkoja työaikoja. Aamuvirkku ihminen alkaa kolmelta iltapäivällä olla jo kaikkensa antanut kun taas iltavirkku vasta käynnistyy. Ei siis välttämättä ole kenenkään etu, että kustannuspaikalle raahaudutaan pelkästään kellonaikojen mukaan.

Se, että joku esimies oikeasti ottaa tällaiset asiat huomioon, tuntuu minusta käsittämättömältä. Mutta se johtuukin siitä, että suuri osa omasta työkokemuksestani on peräisin perinteisistä yrityksistä, joissa kellokortit ja virastotyöajat olivat pop. Ei niissä juuri otettu huomioon, eikä aina voitukaan ottaa, että iltavirkkuna olen luovimmillani ja tuottavimmillani vasta päivän hämärtyessä. Valitettavasti sitä ei oteta huomioon myöskään lapsiperhearjessa virkkupirkkojen kömpiessä ylös aamuseitsemältä...

Nämä tällaiset yritysvierailut tarjoavat ihan mahtavan tilaisuuden kurkistaa eri organisaatioihin. Sen lisäksi ne luovat uskoa siihen ettei vika olekaan minussa  jos ajattelen, että työpöydän ääreen liimautuminen kahdeksasta neljään viitenä päivänä viikossa ei kuulosta kauhean houkuttelevalta. Töissä voi olla kivaa! Työ voi olla kivaa! Töissä saa syödä karkkia ja leikkiä legoilla ja kasata palapelejä tai ottaa tarpeen vaatiessa vaikka päiväunet (niin tehdään Kuululla, jossa vierailin MiBin kera helmikuussa)! Työ voi olla kivaa.

Miten sua on työelämä kohdellut, onko ollut kivaa? Mitä tarvittaisiin, että olisi kivaa? Saako töissä edes olla kivaa?